Mari Varosella, 49, on ollut omia hevosia liki 20 vuoden ajan ja nyt on vuorossa yhdeksäs hevonen. Kiintymyssuhde hevoseen on Marin mukaan todella vahva.
”Jos minun pitää laittaa elämäni rakkaimmat tyypit jonoon, on TOP5:een aina kuulunut hevonen. Niistä tulee todella rakkaita, ja ne menevät tärkeysjärjestyksessä monen ihmisen ohi.”
”Hevosnaisten puolisot tietävät, ettei koskaan kannata asettaa itseään vertailuun minä tai hevonen. He eivät koskaan voita sitä kilpailua”, nauraa Mari.
”Mitä vanhemmaksi tulen sitä vahvemmin korostuu ihmisen pahuus vastaa eläin, joka ei juonittele, ilkeile eikä petä. Eläimet ovat pyyteettömiä ja niiltä ihminen on niiden kanssa aina saamapuolella. Toki hevostenkin kanssa on vaikeita hetkiä, mutta niille on aina syy.”
”Hevosten kanssa on itketty monet itkut, kun olen joutunut niistä luopumaan, varsinkin jos tilanne on nopea ja yllättävä. Vuosi sitten minulta kuoli viisivuotias hevonen ähkyyn, ja se oli niin kova sokki, että tuli ihan fyysisiä oireita ja sairastuin. Isku oli niin kova.”
”Jos hevonen on jo vanhempi ehdit sopeutua ajatukseen luopumisesta. Vaikka on se siltikin kovaa.”
”Olen ottanut jouhia talteen niiltä hevosiltani, jotka on jouduttu lopettamaan. Tuolla ne kaapissa ovat edelleen. Niihin liittyy niin vahvoja tunteita, etten ole vielä pystynyt tekemään niistä mitään, vaikka paljon käsitöitä teenkin.”
Suurin haave toteutui
”Olen kotoisin duunariperheestä Kouvolan seudulta ja aloin yhdeksänvuotiaana käydä Kouvolan ratsastajien tallilla. Kävin siellä ahkerasti ja hoitelin ratsastuskoulun hevosia. Ei ollut mitenkään realistista, että minulla voisi olla oma hevonen.”
”Lähdin lukioon toiselle paikkakunnalle ja hevosharrastus jäi kokonaan. Hevonen kulki kuitenkin mukanani koko ajan, taidelukiossa hevonen oli usein töiden aiheena.”
”Kolmekymppisenä palasin hevosten pariin, kun vanhalla opiskelukaverillani oli hevonen ja menin sitä katsomaan. Siitä se sitten lähti.”
”Ensin vuokrasin hevosia, kunnes päähäni pamahti, että nythän minulla on mahdollisuus hankkia oma hevonen. Se hetki, kun seisoin 32-vuotiaana ensimmäisen oman hevosen kanssa tallin pihassa, on elämäni suurimpia juttuja. Elämäni suurin haave toteutui.”
Ei järkiostoksille
Pääosin hevosia on ollut Marilla yksi kerrallaan, joskus kaksikin samaan aikaan.
”Ensimmäinen hevonen oli järkiostos, venäläinen ruuna, jonka piti tulla minulle opetusmestariksi, mutta en pärjännyt sen kanssa. Se oli hyvä opetus siitä, että hevosen hankkimisessa pitää olla tunne mukana, pelkkä järki ei riitä. Minulla on ollut kaksi järkiostosta, eikä kumpikaan niistä onnistunut”, pohtii Mari.
”Valkoinen venäläisruuna oli minulla hetken, kunnes touhu muuttui vaaralliseksi. Nuori ratsastaja tipahti hevosen selästä ja mursi kätensä, ja minun piti myydä hevonen pois. Hankin turvallisen suomenhevosen, jonka kanssa harrastelin.”
”Sitten tajusin, että olen potentiaalinen pararatsastaja ja sain luokituksenkin. En voinut miettiä kilpailu-uraa ”puskasuokilla”, vaan hommasin sen vierelle kokeneen kilpahevosen, jolla aloittelin kouluratsastuskilpauraani.”
”Pararatsastuksen kanssa kävi niin, että hakiessani luokitusta kansainvälistä kilpailulupaa varten, minulta otettiinkin luokitukset kokonaan pois. Olin siinä vaiheessa ehtinyt hankkia jo kansainvälisen tason kilpahevosen. Palasin sitten takaisin ”tavisten joukkoon” ja hommasin hevosen, jolla kilpailin koulua kansallisella tasolla”, hymyilee Mari.
”Hain Saksasta itselleni ratsuponin, halusin hevosen, joka on hyvä ja minulle sopiva. Kilpailin sen kanssa muutaman vuoden ja menestyinkin ihan kivasti.”
”Olen toiminnallisesti pararatsastaja, sairastan harvinaista kroonista autoimmuunisairautta SLE:tä, jossa elimistön immuunijärjestelmä hyökkää omia kudoksia vastaan. Minulla on huonot käsivoimat ja kaikenlaista muutakin heikkoutta kehossani. Mutta koska sairaus ei näy röntgenissä, kuten esimerkiksi nivelreuma, on mahdollista, että joku saattaisi teeskennellä oireita. Onhan se ihan ymmärrettävä peruste luokituksen eväämiselle.”
”Sairauteni eteni niin, etten pysty ratsastamaan pakkasella, eikä Keski-Suomessa juuri ole lämpimiä maneeseja. Kisatulokset alkoivat heikentyä, kun huhtikuussa hyppäsin kylmiltään hevosen selkään ja yritin kilpailla ilman treeniä. Motivaatio laski ja myin kilpahevoseni pois.”
”Harrastaminen on monimuotoistunut sairauteni vuoksi, kun koulu ei enää onnistunut, eikä kilpaura enää ollut vaihtoehto. Olin tuore kouluratsastustuomari ja ajattelin, että harrastan tätä nyt sitten tuomarin näkökulmasta.”
”Vaikka olen kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen, olen saanut ihan yhtä paljon tai enemmänkin tästä nykyisestä harrastuksesta. Myöhemmin olen saanut myös valjakko- ja paratuomarioikeudet.”
”Olen myös antanut hevoseni nuorille ratsastajille valmentautumiseen ja kilpailemiseen. Rooli hevosen omistajana, kilpailemisen mahdollistajana ja tukihenkilönä on myös antanut paljon.”
Elämänilo löytyy tallilta
”Olin kolme kuukautta ilman hevosta, enempää en kestänyt. Hommasin itselleni irlannincobin, eli ihan jotakin muuta. Sen jälkeen minulla oli pari suomenhevosta ja nyt viimeiset pari kuukautta minulla on ollut jälleen irlannincob, joka on aivan ihana mussukka.”
”Muutama vuosi sitten hurahdin valjakkoajoon, joka on armollinen laji. Kunhan itse tai avustettuna pääsee vaunuihin pystyy ajamaan vähän huonommissakin voimissa toisin kuin ratsastuksessa, jossa pitää olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Olen kouluttamassa nuoresta irlannincopista valjakkohevosta.”
”Hevoseni on Jyväskylässä, Killerin hevosurheilukeskuksessa. Siellä on paljon erilaisia talleja ja hyvät fasiliteetit.”
”Olen kokeillut paljon erilaisia urheilulajeja, jotta pysyisin kunnossa. Mikään muu ei saa minun nousemaan sohvalta kuin hevoset ja koirat. Minut pitää hengissä se, että minun pitää joka päivä mennä tallille, enkä jää sohvannurkkaan kuihtumaan. Sairauteni on heittelehtinyt vuosien mittaan, ja sain hemoglobiiniarvoni nousemaan 20:llä sillä, että rupesin tekemään tallitöitä. Tämä harrastus on minulle ihan elämän ja kuoleman kysymys.”
”Olen parasta aikaa kovalla sytostaattilääkityksellä ja jäisin helposti kotiin surkuttelemaan itseäni, mutta on pakko lähteä siivoamaan karsinaa. Kun pääsen hevosen luokse, löydän jälleen elämänilon.”
”Aviomies on seurannut hevosharrastuksen vaiheita ja hän tietää, että seuraava tulee kyllä, jos joudun hevosesta luopumaan. Elämästäni häviää punainen lanka ilman hevosta.”
”Hevosen kanssa olemisessa on hirmuisen isot tunteet hyvässä ja pahassa. Samanlaisia kiksejä ei saa mistään muusta lajista. Ei jumpasta tai mistään muustakaan.”
”Hienoimmat hetket hevosen kanssa ovat niin valtavia, etten koskaan ole kokenut sellaisia missään muualla. Se tunne kun ratsastaessa tunnet sekunnin, että olet yhtä hevosen kanssa, on ihan mieletön. Tai nuoria hevosia kasvattaessani, kun ne oppivat jotakin ja saan niihin yhteyden. Sillä elää monta viikkoa.”
Kannustava tuomari
Mari Varonen on ammatiltaan digipedagogiikan asiantuntija ja ammattivalokuvaaja Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Hän toimii vaativan tason kouluratsastustuomarina sekä para- ja ”Viime vuonna tein 32 päivää vuodessa eli melkein kaikki viikonloput keväästä syksyyn. Kisakausi venyy pitkän syksyn myötä, viimeiset tuomaroinnit olivat tänä vuonna marraskuun alussa.”
”Tykkään pienistä kisoista, joissa on aloittelevia ratsastajia, joita pääsen kannustamaan kisauralle. Ne ovat minulle ilon hetkiä, kun he jossakin onnistuvat ja pääsen heitä siitä palkitsemaan.”
”Tuomarointi on todella vaativaa. Siinä pitää keskittyä koko ajan sataprosenttisesti ja olla todella tarkkana, mutta siinä myös kehittyy koko ajan paremmaksi. Vaikkei koskaan valmis olekaan.”
”Kun kerran on hevosihminen, harva siitä pääsee irtaantumaan. Side on niin voimakas ja uskon, että elämäni loppuun saakka näiden kanssa puuhaan. Vaikka tämä ihan hullujen puuhaa onkin, kaikki rahat kuluvat ja kaikki aika menee. Koko ajan on hirveä huoli hevosista, miten saadaan ne pysymään kunnossa, ja kaikki on hirveän kallista. Mutta kun se palkitsee, se palkitsee kunnolla”, sanoo Mari Varonen.
